Ja niin kaikki kaunis katoaa

Muutama lukija on kysellyt olemmeko edes enää hengissä, kun ei ole mitään kuulunut ihan ikuisuuteen. Välillä piti ihan oikeasti kyllä kysyä itseltä, ollaanko tässä oikeasti enää todellisuuden puolella. Kaikki tapahtui niin äkkiä, etten ehtinyt oikeasti kelkkaan mukaan. Mulla on ollut ihan uskomattomasti kaikkea tekemistä koulun kanssa, niin en ole ehtinyt tulla tämän blogin puolelle. Eipä mulle tänne enää olisikaan kuin yksi ainokainen postaus tehtävänä. Oon tahallaan vaan pitkittäny sitäkin koko ajana, koska se ahisti mua tosi paljon vielä joku aika sitten. Sanottakoon tässä nyt suoraan ennen kuin aloitan, että tästä tulee pitkä postaus: muistopostaus. Saatan tehdä vielä videon myöhemmin, kun on aikaa eli tää olisi ehkä sitten tokavika postaus. Tämä blogi jää kuitenkin nyt sitten tähän toistaiseksi. Ehkä palaan tänne muiden heppa-asioiden parissa, ehkä en. Jos mua haluaa jatkossa seurata lifestyle-puolella niin se onnistuu täällä! Okei nyt en enää pitkitä ja yritä pidätellä kyyneleitä. Te ansaitsette tietää ja mä haluan antaa vielä kerran kunniaa sille, jota rakastan eniten tässä maailmassa.

1. huhtikuuta, 2013  aloin vuokrata hevosta, jossa tiesin olevan tasolleni tosi paljon haastetta. Se ei luottanut alkuun yhtään, oli koko ajan vihainen ja äreä ja ratsastaessa oli kaikkea muuta kuin mukava. Muut tallilaiset varmasti katsoivat touhuani päätään pudistellen ja keskenään supisten kentänlaidalla "eikö toi osaa yhtään mitään?" En varmasti osannutkaan, en vielä tuntenut Arttua. Alku oli pelkkää taistelua ja olin onnellinen kun sain sen joskus 10 minuutiksi loppukevennyksiin rentoutumaan ja pyöristymään edes pikkuisen. 

Ajan kanssa me kehityttiin, parin kuukauden jälkeen kesäkuun alussa meno oli jo ihan toisenlaista. Arttu oli alkanut hyväksyä mut ja se tuli joskus jopa korvat hörössä tarhan portille vastaan. Kyllä se vielä kiukutteli ja esitti the bossia, eikä se piitannut juurikaan komenteluistani. Ratsastaessa se alkoi jo tuntumaan paremmalta ja rennommalta, mutta halutessaan vei mua kyllä kuin märkää rättiä. Välillä revittiin hiuksia, aika usein itseasiassa. En kuitenkaan lannistunut, vaan tunsin jo silloin että tässä hevosessa on sitä jotain mikä mua viehättää. Yrittänyttähän ei laiteta, right?

Kesäkuun aikana tapahtui sitä isointa luottamuksen kehitystä joka heijastui Artun käyttäytymiseen. Sen kiukuttelu väheni päivä päivältä ja asenne parantui. Ratsastaessa aloin ajoittain paremmin ja paremmin löytää nappulat, kuinka saisimme yhteisen sävelen soimaan. Olihan se vielä tosi puutteellista, mutta edistystä se oli jo selvästi. Loppukuusta omistajalta tulikin viesti joka teki mut hirmuhirmu iloiseksi.

1. heinäkuuta. 2013 mun kiukkunen pikkupoika oli nyt käytännössä mun oma, ylläpitoheppa. Muistan sen päivän, kun menin tallille. Olin niin onnellinen kun hain sen tarhasta, laitoin varusteet, ratsastin, purin varusteet, vein tarhaan... Se kaikki tunntui tosi paljon siistimmältä kun oikeesti mulla oli se oma hevonen nyt, oikeesti mun!! Heinäkuussa kehityttiin edelleen, alettiin hyppäämään enemmän ja maastoiltiinkin, ihan pieniä lenkkejä vaan. Luottamus kasvoi, ja Arttu alkoi hakea musta enemmän turvaa eri tilanteissa. Se muuttui koko ajan sosiaalisemmaksi. Mä olin niin onnellinen ja ylpeäkin siitä, etten ollut alussa heittänyt hanskoja naulaan vaan sinnikkäästi jaksanut tsempata!

Elokuussa alkoi koulu. Se oli paska homma. Jo pari viikkoa koulun alkamisen jälkeen mua alkoi ahdistaa se, että en ehtinyt tehdä juurikaan mitään. Kävin tallilla melkein joka päivä moikkaamassa poikaa ja se antoi mulle aina uutta puhtia jaksaa seuraavaan päivään kaikkien koulujuttujen kanssa ja muutenkin. Arttu lohdutti mua niin monesti antamalla itkeä kaulaansa vasten. Kehitystä tapahtui. Saavutuksia tuli. Luottamus oli jo sanoinkuvailematon. Meillä oli jotain sellaista, mitä ei pystynyt sanoin kuvailemaan. Tehtiin kahdestaan maastoreissuja, kun se ei ennen suostunut kenenkään muun kanssa kuulemma edes maastoon lähtemään yksin. Hypättiin Artun- ja munkin korkein koskaan hyppäämä este 105cm ja pojalla se oli korkein ratsastajan kanssa hypätty este. Sen kunto kohentui tosi vauhdilla ja koko ajan siitä tuli iloisempi ja hyvinvoivampi. Se tutki kaikkea mitä touhusin tallissa, ja jos se jäi karsinaan odottamaan kun lähdin pois niin takaisin saapuessa ja mut nähdessään se hirnui mulle karsinan kaltereiden takaa. Sellaiset hetket, kun heppa oikeasti tunnistaa sut omaksi ihmisekseen ei voi sanoin kuvailla. Me oltiin yhtä.

Syyskuun alussa jouduin menemään moneen otteeseen puhumaan koulussa meidän opinto-ohjaajan kanssa ja jouduin tosissaan miettimään vaihtoehtoja. Olin tosi, tosi väsynyt. Tallille oli hirmu vaikea lähteä. Onneksi oltiin muutettu elokuun alusta täysihoitopuolelle, niin ei tarvinnut ihan jokapäivä lähteä karsinasta paskaa lappaamaan. Vaikka aina sain uutta puhtia siitä, kun olin jaksanut tallille raahautua ja olin saanut pojan kanssa olla, en voinut enää työntää sitä ajatusta pois mikä oli päässäni pyörinyt jo jonkin aikaa. Mun oli pakko antaa mennä. Oma terveys alkoi kärsiä siitä ja olin niin stressaantunut, että melkein kukaan ei kestänyt mua. Sain koulussa ihan yhtäkkisiä itkukohtauksia kaiken stressin takia. Sain onneksi purettua sen tallilla Artun kanssa. Tajusin kuitenkin, etten ole enää hyvä hevosenomistaja. Laiminlöin Arttua kun ein aina yksinkertaisesti päässyt tallille ja se joutui olemaan kävelytyksellä ja pitämään vapaapäiviä. Sille kertyi ylimääräistä energiaa ja siitä tuli äreä. Kun taas seuraavan kerran menin monta päivää peräjälkeen ja liikutin sitä kunnolla siitä tuli heti positiivisempi. Tiesin, että nyt oli pakko tehdä se, koska tiesin etten pystynyt siihen enää.

Lokakuu... muistan kaiken tosi selvästi, varmasti ikuisesti. Hevosen omistaminen on tosi tosi raskasta mutta niinhän sitä sanotaankin Hevoseton on huoleton. Ymmärrän sen sanonnan nyt paremmin kuin koskaan. Vaikka yritin, yritin ihan tosissani niin mun elämäntilanne oli- ja olisi edelleenkin liian huono hevosen pitämiseen ja siitä huolehtimiseen. Mietin myös sitä mikä on parasta Artulle ja paras vaihtoehto oli antaa se pois. Tiedän, että Arttu pääsi hyviin käsiin uusille omistajille, ja sillä on siellä tuttuja heppakavereitakin. Mua vaan pelotti ihan hirveesti se, että jos se ei sopeutuisikaan. Ja uudet ihmiset, joihin se ei varmasti alussa luota. Muistan sen aamun, kun Arttua tultiin hakemaan ja olin tallilla tihrustanut jo silmät melkein kiinniturvonneiksi sen kaulaa vasten. Uusi omistaja yritti lastata sitä, mutta poika pisti liinat kiinni. Se vain vilkuili mua välillä ihan hädissään ikään kuin se olisi ajatellut "mamma APUA! ne vie mut, en tahdo mennä...!". 

Vein hepan talliin karsinaan. Ja uusi lastausyritys. Tälläkertaa mä sain kokeilla. Lähdin kävelemään rauhallisesti mutta määrätietoisesti koppia kohti ja heppa seurasi perässä. Just ennen koppia se kuitenkin pysähtyi. En alkanut vetämään sitä hulluna niinkuin nainen oli yrittänyt tehdä. Tiesin että Arttu panikoituisi siitä. Annoin sille hetken aikaa, maiskutin vähän ja juttelin sille rauhoittavasti. Askel, sitten toinen. Heppa oli traikussa mun kanssa. Näin että naista ärsytti se, kun tällainen ei koskaan hevosta aikaisemmin lastannut sai ensimmäisellä yrittämällä konin koppiin. Silitin hetken Artun silkkistä turpaa ja annoin sille pitkän jäähyväispusun. Se oli ihan rauhallinen kun seisoin siinä ja tuijotin sen ruskeita, kauniita isoja silmiä. Niistä paistoi luottamus ja sitten mä rikoin sen siinä hetkessä. Astuin ulos traikusta, ja sen jälkeen Arttu kävi riehumaan. Se hörisi ja oli tosi levoton. Koko traikku heilui, kun se potki seiniä. Auto käynnistyi. Renkaat pyörivät hitaasti ja sitten vähän nopeammin pois tallin pihasta. Trailerista kantautui vain mun rakkaani kimeä hörinä, jonka olin oppinut tunnistamaan. Jäähyväishirnahdus. Hyvää matkaa, kaikista rakkain. Arttu ♥

Se mitä meillä oli, oli ainutlaatuista. Joskus kaikkein vaikein päätös on oikein. Ikävä ei tuu koskaan hellittämään kokonaan. Rakastan sua ikuisesti! Kiitos kaikesta, mamman kulta ♥

He

Perjantai peltoilut!

Heippa hei kaikille! Viikonloppu on jo hyvässä vauhdissa ja minä täällä kukkumassa kuuman teemukin, kurkkupastillien sekä nenäliinojen kera. Piti sen syysflunssan ilmeisesti sitten iskeä minuunkin! No, sainpa ainakin hyvän syyn tulla istumaan koneelle ja kirjoittamaan vähän meidän eilisistä peltoratsasteluista.

Arttu oli oikeastaan aika kiva ratsastaa, joskin vähän turhankin energinen. Mentiin ensiksi kentällä ehkä n. puoli tuntia jonka jälkeen jouduttiin tuntien alkamisen vuoksi siirtymään sieltä pois. Tallilla on kyllä kaksi kenttää, mutta koska toisen laajennus on käynnissä ei viitsitty mennä sinnekään metelöivän kaivurikoneen seuraksi. Siispä mentiin tyhjillään olevalle ja tasaiselle peltolaitumelle, kun pohja oli kuiva ja hyvä. Teki ihan hyvää hevosenkin jaloille mennä välillä hieman erilaisella pohjalla. Arttu meinasi välillä painua käsien välitse noukkimaan korkeammista puskista ruohoa, mutta muistuttelujen jälkeen se kyllä keskittyi taas työntekoon.

Yleisesti ottaen Arttu on ollut nyt todellä eteenpäinpyrkivä ratsastaessa, välillä tuntuu että sillä on virtaa ihan mahdottomasti liikaa. Vapaapäiviä en juuri sen vuoksi voi pitää, sillä tiistaina vapaapäivän jälkeen minulla seuraavana kertana täysi työ pitää heppa käsissä! Se hyppi, pomppi, riehui, pukitteli, viskoi itseään ties milloin ja minne. Sain todella haastetta kyseiseen ratsastuskertaan. Eteenpäinpyrkivyys on säpäkkyyden lisäksi tuonut jotakin positiivistakin, Arttu liikkuu nyt paljon paremmin kuin ennen. Se on alkanut työskennellä rehellisempänä ja ajoittain kulkee ryhdikkäämpänäkin. Tähän vaikuttaa myös oman istuntani, erityisesti käsien korjaus. Nykyään uskallan pitää Artulla lyhyemmän ohjan, ja muistan kulman kyynärpäässä jolloin sillä on oikeasti jokin tuntuma mitä vasten se voi tukeutua. Seuraava askel on sitten saada se tuntuma tasaiseksi. On se nyt jo parantunut, ja tasaantunutkin sen myötä kun olen saanut kulman kyynärpäähän, mutta vieläkin tuntuu että sählään käsillä välillä vähän liikaa. Yksi ongelma kerrallaan, valmiiksihan ratsastajana ei koskaan tule :)

Tästä kuvasta huomaa hyvin, kuinka paljon arttu on saanut lihasta verrattuna alkukesään!

Arttu kulkee hieman matalampana, muta on kuitekin avuilla ja rento pidemmällä ohjalla.

Arttu kulkee korkeampana, suu vaahtoa ja astuu hyvin itsensä alle. Minulla on myös tässä lyhyempi tuntuma.

Näitä kuvia kun katsoo, tulee itselle hyvä mieli sillä oikeasti tajuaa miten ollaan menty eteenpäin. Oma istunta on parantunut, etenkin käsien osalta ja Arttukin tullut kuuliaisemmaksi ja helpommaksi suostutella rehelliseen työntekoon. Olen tehnyt kovasti töitä näiden asioiden eteen ja siksi erityisen tyytyväinen siitä, että tulokset ovat alkaneet näkyä! Tästä on hyvä jatkaa oman istunnan parantamista sekä hepan liikkuvuutta! :)

A-luokan tiimi! 

Blogiarvostelut, tsädäm!

Niinhän siinä taas kävi, että lupasin nämä blogiarvostelut ilmestyväksi jo viikko sitten. Tällä kertaa minulla oli oikeasti hyvä syy, sillä aikataulusta kiinnipitäminen oli miltei mahdotonta! Edellisellä viikolla olen juossut ja höylännyt edestakaisin paikasta A paikan B kautta paikkaan C ja vielä takaisin alkuperäiseen paikkaan A. Koulussa on ollut paljon puurtamista ja eilen illalla ehdin ensimmäistä kertaa oikeasti kunnolla istahtaa koneen ääreen, ja tehdä perusteellisen tsekkauksen tänne bloginkin puolelle! Koulun lisäksi olen tietysti ravannut tallilla jokapäivä, tänään pidän ensimmäistä kertaa oikeasti vapaapäivän kun kaverini kävelytteli Arttua. Sillä on nyt ollut tosi paljon virtaa ratsastaessa, se on paljon miellyttävämpi ratsastaa! Olen saanut siitä ihan erilaista liikettä irti, kuin koskaan aikaisemmin! Samalla muistan koko ajan paremmin kantaa omat käteni ja pitää kulman kyynärpäässä, A on ruvennut hyväksymään oikean tuntuman suuhun ja kulkee nyt ryhdikkäämpänäkin kuin ennen. Hyvä me! Treenailu on siis mielekästä, kun huomaa että ollaan menty eteenpäin :)

Nyt kuitenkin niihin arvosteluihin! Koska linkitettäviä blogeja tuli aika vähän, päätin napata niistä tähän esille mielestäni kaksi parasta. Blogit on valittu ja arvosteltu siis täysin minun mielipiteideni kautta joten kaikilla on oikeus olla erimieltä :) Ja kiitän kaikkia bloginsa linkittäneitä! Tässä nyt kuiteenkin nämä 2 parasta blogia pienen arvostelun kera!

Sunrises in Texas blogia kirjoittelee 17-vuotias Kaisukki, jonka haaveena on ollut vuosi vaihto-oppilaana, ja se on vihdoin toteunut. Blogissa on hieno ulkoasu, paljon hyvälaatuisia kuvia ja selkeä teksti! Suosittelen tutustumaan tähän blogiin! 

Leijonasielu blogia kirjoittaa 14-vuotias Iida tyttö, joka harrastaa ratsastusta ja blogissa vilahtaa välillä myös häivähdys lifestyleä. Tykästyin tähän blogiin, sen siistin ulkoasun ja sommittelun puolesta, sekä tosi ihaniin isoihin ja hyvälaatuisiin kuviin! Tekstit ovat aika mukaansatempaavia ja selviä. Videoitakin on sopivasti. Kannattaa käydä tutustumassa! :) 

Nämä kaksi blogia nousivat mielestäni ylitse muiden, eivätkä ne ole paremmuusjärjestyksessä vaan molemmat ovat tosi kivoja ja ryhdyin itse seuraamaan näistä molempia. Lupasin kuitenkin myös mainita bloggaajan, jolla oli mukavin ja positiivisin kommentti ja palkita hänet vapaa-valintaisella bannerilla.

Kaikkien kommentoijien viestit piristivät, kiitos ihan jokaiselle! On tosi vaikea valita vain yksi ja paras kommentti, koska kaikki olivat niin ihania! Hyvistä kehitysideiosita ja muuten mukavasta kommentista palkitsen bannerilla tällä kertaa Jennan! Kiitos myös kaikille muille kehitysideioista, otan ne kaikki huomioon, ja ensimmäisenä askeleena voisin yrittää juurikin tätä postaustahdin nopeuttamista! :D

Jenna voi ottaa minuun yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen aksuuu_96@hotmail.fi ja kertoa siellä ohjeet bannerintekoon! Pakko vielä sanoa, että te olette lukijat aivan ihania! Ilman teitä, ei luultavasti olisi tätä blogiakaan :)

Huh hiljaiseloa!

Taas olen pyörtänyt sanani sen suhteen, että blogi muuttuisi aktiivisemmaksi! Murr minua. Ei ole oikein ollut tallilta materiaalia, ja koulukin alkoi. MUTTA, perjantaina meillä oli hyppypäivä ja ylitimme itsemme täydellisesti Artun kanssa! Se on ollut nyt tasaisen hyvä ratsastaa, kun valmennuksessa puitiin istuntaani ja erityisesti käsien asentoa. Valmentajan mukaan, minulla on muuten hyvä istunta, mutta koska kädet valuvat lähelle harjaa se vie minua keteenpäin ja istuntani kärsii. Siispä nyt tämä viikko onkin ollut valmennuksen jälkeen vain harjoittelua pitää kyynärpää 90 asteen kulmassa ja kädet kannettuna! Aika hyvin ne nyt alkavat jo pysymään, ja Arttukin ruvennut tulemaan rehellisemmäksi ratsastaessa, kun on silläkin jokin tuntuma mitä vasten tukeutua. Sitäkin on pitkään ratsastettu periaatteessa ilman minkäänlaista tuntumaa, sillä kun omat käteni valahtavat alas, häviää tuntuma hevosen suusta ja se reagoi siihen laskemalla pään alas. Nyt Arttukin on sitten tuntuman tultua alkanut vihdoin hyväksymään sen ja kulkemaan pyöreänä, mitä se ei muutoksen jälkeen heti suostunut millään tekemään joka aiheutti minulle harmaita hiuksia. Mutta, hiljaa hyvä tulee!

Nyt kuitenkin perjantain hyppykertaan, josta jo nopeasti mainitsinkin! Arttu oli aivan superhyvä, hienoin koskaan! Ja siinä oli virtaa kuin pienessä kylässä! En ole ikinä saanut siitä hevosesta niin paljon liikettä irti, mitä perjantaina. Koko heppa oli aivan liekeissä siispä - pannaan menee!

Tultiin aluksi toisella sivulla olevia kahta ravipuomia ja toisella puolella laukkapuomeja. Sitten nostettiin ravipuomit pieneksi ristikoksi, jota sitten nostettiin aina tunnin mittaan. Tultiin tänään ihan vain yksittäistä estettä laukkapuomien lisäksi, sillä halusin keskittyä lähestymisiin ja askelten sovittamiseen sekä kokeilla kuinka paljon herrasta löytyy ponnistusvoimaa ja sieltä löytyi odotettua enemmän! Nosteltiin pikkuhiljaa esteitä, ja mitä enemmän korkeus kasvoi, sitä enemmän ukkeli innostui! Ja askelten katsominen jäi paljolti omalle kontolle, joten jäinkin muutamassa hypyssä vähän jälkeen. Korkein mitä päästiin tällä kertaa yli oli 105 cm! Olen aivan mahdottoman tyytyväinen sekä heppaan, että itseeni, sillä en olisi koskaan kuvitellut että uskallan hypätä metrin kokoista estettä! :D Tässä olisi perjantain kuvasaldoa!

Viikon alussa julkaisen linkattujen blogien parhaat - sekä banneripalkinnon ansainneen blogin! Nähdään siis taas pian!

Huikea 105 cm! Superylpeä mamma ♥

Kesä 2013 ja uusi ulkoasu!

Niin se vaan on, että 6 yön päästä se olisi kouluunlähtö aika hollilla. Kamala mihin se loma ihan oikeasti katosi? On ollut ihan mahtava kesä! Siihen on mahtunut pari reissua, paljon Arttuilua, höntsäilyä, hengailua ihanien ihmisten kanssa, uimista, saunomista, sekoilua, aurinkoa, blogia... siitäpä se kesä oikeastaan koostuikin! Nyt alkaa uusi vuodenaika, syksy. Olen kyllä aina tykännyt siitä, siinä on jotakin jännittävää! Ulkoasu onkin muuten muuttunut ja banneri sen mukana - yritin saada vähän enemmän syksyistä tunnelmaa ja toivottavasti nyt onnistuin. On tämä ainakin vähän syksyisempi siihen edelliseen verrattuna! Ja muutosten jälkeen, instagramista minut löytää nimeltä ainuu_. Blogeja voi vielä linkitellä toteutan mahdollisesti ensiviikolla arvostelut ja teen voittajalle tilausbannerin! :)

Eilen tallilla hyppäsin vähän Artulla, vain muutaman hypyn loppuun kun muuten kaverini hyppäsi pienempiä. A oli aivan täpinöissään kun istuin sen selkään ja este korotettiin 80 cm paikkeille. "Mami mennään jo" se röhki puin pieni porsas! Este ylittyi niin hienosti, ja komealla ilmavaralla että kuski oikein yllättyi pienen pollensa ponnistusvoimasta. Nosta se vielä vaikka reiällä! Ja niin sitä nostettiin. Herranjumala kun se on korkea! Ei muuta kuin laukka, ja röhkivä possu matkaan! Yksi... kaksi... kolme... EI MAHDU! Ja jysäytettiin suoraan estettä päin. Hyvin osasi kuski laskea hommansa, ei ollut kaukana mullan maistaminen. Nosta takasin vaan! Ja niin se nostettiin. Uusi yritys. Yksi... kaksi... KOLME! Ja yli mentiin, voimalla ja vauhdilla, lennokkaasti. Hypyn jälkeen oli mahtava fiilis, sillä me mentiin eka yhteinen 95 cm täysin puhtaasti yli! Artussa oli virtaa kuin pienessä kylässä, ja olisin voinut kokeilla vielä metriä, mutta se oli niin mahtava hyppy että päätin jättää siihen hyvän fiiliksen säilyttämiseksi. Metri odottakoon seuraavaan kertaan.

Tulipas tylsä ja melkein kuvaton postaus, mutta välillä näin! Koitan nyt taas saada itseni aktiivisemmaksi taas näiden postausten suhteen, mutta siihen saakka, adios!