Minun olisi pitänyt tehdä tämä postaus jo aikoja sitten, mutta en kuitenkaan saanut sitä aikaiseksi jonka vuoksi tauko venyi näin pitkäksi. Jouduin ensin itse käymään asian mielessäni läpi ja hyväksymään sen. Maailmassa tapahtuu välillä asioita joita ei haluaisi tapahtuvan, mutta niille vain ei voi mitään. Myöhemmin tulee informaatiota blogin tulevaisuudesta, mutta ei anneta sen viedä nyt huomiota vaan mennään itse asiaan. Donnallakin on sananen sanottavanaan, joten päästetään sekin ääneen vielä viimeisen kerran!
Terkkuja kaikille! Nyt se Aksu meinais kirjottaa teille vielä viimoset sepustukset meistä. Mä tässä valvon, ettei se vaan keksi omiaan!
1.6.2012 - joulukuu 2012 Kesäkuun ensimmäisenä päivänä kävin koeratsastamassa mielettömän ihanan lämminveritamman Donnan, josta olin nähnyt ilmoituksen. Ystävällinen omistaja ohjasi minut talliin, karsinassa seisovan mustan kaunottaren luokse joka katsoi minua tutkivasti ja kiinnostuneesti kauniilla silmillään. Hetken sitä tutkittuani ja siliteltyäni sen kaulaa, ihastuin siihen. Kun olin malttanut lakata tuijottamasta sitä, menin vaihtamaan omat varusteeni ja astelimme kohti ensimmäistä koetusta. "Tää on niin ihana!"
Ensimmäisestä koeratsastuksesta se sitten lähti. Olen saanut kokea Donnan kanssa niin paljon hyviä hetkiä, jotka ovat nyt vain muistoja. Se on opettanut minulle kärsivällisyyttä ja johdatellut eleettömämpään ratsastukseen herkkyydellään. On heitetty takapuolta kun joku on ollut huonosti, mutta on palkittukin niistä oikeista teoista. Se on ollut hyvä opetusmittari minulle puolen vuoden aikana. Itkua, naurua täydellistä katastrofia, jonka vastapainona täydellisiä hetkiä: hempeilyä ja rapsuttelua, onnistuneet ratsastukset - kaikessa kuitenkin tunne siitä, että pidimme aidosti toisistamme. Luottamuksen alkaessa syventyä, tallille oli aina vain kivempi lähteä.
Olen valinnut tähän postaukseen mielestäni sopivimmat kuvat jotka kuvaavat yhteisiä aikojamme. Kun valikoin näitä koneelta, minua välillä nauratti - välillä itketti. Joissakin kuvissa menomme näytti aivan täydelliseltä katastrofilta. Miten tommonen uuno saa mitään aikaiseksi? Ja myöhemmissä kuvissa meno näytti jo niin paljon paremmalta, että kaipaus syttyi jälleen, pääsisinpä takaisin Donnan selkään! Se kehitys, minkä koimme puolessakin vuodessa oli ihan huikea! Siitä ei loppujen lopuksi voi tulla kuin hyvälle tuulelle, kun huomaa myös oman kehityksensä ratsastajana. Olen huomannut myöhemmin, kun olen ratsastanut muilla hevosilla, kuinka osaankaan kiinnittää yhä pienempiin asioihin huomiota ja olla itse tarkempi ja terävämpi. Se taisikin olla avainkysymys aikanaan myös sille, että Donna tuli rehellisemmäksi minulle lopettettuani ylimääräisen häsläämisen ja yhteistyömme alkoi toimia. Oonko siis ihan oikeasti oppinu jotain? Alussahan menomme näytti aikapitkälti samalta, kun seuraavissa kuvissa. Nämä ovat niitä kuvia, jotka saavat minut nauramaan itselleni ja Donnan ilmeille sen osoittaessa turhautuneisuuttaan. Sekaan mahtuu myös sellaisia "mitä ihmettä tässä tapahtuu..." otoksia, joita en ollut ennen edes huomannut! No, päästetään Donna nyt kuitenkin ääneen. Se osaa ehkä paremmin kertoa, mitä näissä kuvissa tapahtuu!
Ai nytkö on mun vuoro? No jes, on tätä ootettu! Itse Priimus esittäytyy vielä kerran, olkaa hyvät!
Mitä sä nyt yrität siellä niinku tehdä? Kato mun hampaita, ne irvistää sulle!
Ei, kun et nyt vedä siitä ohjasta... oikeesti PLIIS, höllää ees vähän... mulla on tammapäivät menossa eikä toi sun touhus auta kyllä yhtään asiaa!
Ai mikä? Sori ku mä en nyt kuule sun pyyntöjä ollenkaa, ku keskityn toho yhtee puskaa ku se heiluu vähän kummallisesti tuolla...
Mä näytän sulle kieltä ku et sä osaa! Emmää sulle kuule tollasella kohtelulla mitää laukkaa nosta....
No okei okei, nyt tää sit nostas tän laukan.... eiku hei leikitääks sittenki pupuja? Joo tää ois tämmöne aropupu ja tää loikkis tonne toisee päähä kenttää, kato sillee WIIIIIUUU!
Jossain vaiheessa aloin saamaan Donnaan parempaa otetta, ja se alkoi paikoittelen kulkemaan jo ihan kivasti allani. Se kuitenkin saattoi testata välillä. Se oli kyllä minulla alla sinä hetkenä, kun pyysin sitä tekemään jotain tai kun osasin istua hiljaa tekemättä mitään, mutta kun tein jotain väärin toistuvasti tai kun tylsistyi - siis kyllästyi touhuuni se kyllä keksi itselleen omaa aktiviteettia. Muutaman kerran on rodeot koettu, raippaa ei saanut käyttää ollenkaan. Se sai kummasti aina takamoottorin heräämään ikävämpään sävyyn. Olin kyllä tyytyväinen kun ensimmäisen kerran sain Donnan laukassa kunnolla pyöreäksi ja alleni, olo oli huikea.
No jos mä nyt vähän myötään sit ku sä niin kiltisti pyydät, mut pidän hei varmuuden vuoksi nää korvat tötteröllä jos tuolla kuitenkin on se mörkö....
Nonii, nyt mä laukkaan täs kiltisti. Ooks tyytyväine? Tästä ei kyllä tuu sit tapa okei!
HUH! Toisen tahtoon taipuminen on tosi rankkaa, tiesitkö...
Jossakin vaiheessa palaset vain alkoivat loksahdella kohdalleen, ja tulos rupesi näyttämään ja mikä parasta, tuntumaan tietyllä tavalla kevyemmältä. Niiden ja monien monien MONIEN muiden hauskojen, ikävien, turhauttavien, kivojen ja ihanien aikojen lisäksi ja niistä huolimatta, muistan erityisen hyvin viimeiset yhteiset viikkomme, kun yhteistyö toimi aivan kuin ajatuksen voimalla. Ihan kuin olisimme tienneet, että yhteistä aikaa ei ollut tarkoitettu meille enempää ja otimme siitä täysin siemauksin kaiken irti ja miellytimme parhaamme mukaan toisiamme. Donnakin oli todella huomion kipeä ja herttainen, ratsastaessakaan se ei enää vängännyt vastaan, noh... ei ainakaan mitenkään pahasti! Ja yhteisymmärrykseen pääsimme vain pienen hiomisen avulla.
(Seuraavat kuvat eivät ole viimeisiltä viikoilta sillä sieltä valitettavasti on vain videomateriaalia, ei lainkaan kuvia. Kuvat ovat kuitenkin loppukesästä ehkä parhaalta ratsastuskerralta josta kehitystä jo huomaa.)
Enks mä ookkin hieno nyt, hei, enkö!!
Ai väistöö? Okei, väistetään sit. Kiva ku sä et enää kisko nii mäki ymmärrän sua ja voin kulkee tällee hienosti!
Välillä nämä ajat ja ajatukset muistuvat mieleeni. Donna on ollut pois elämästäni jo yli kuukauden ja voi hurja kuinka kaipaankaan sitä vieläkin. Tässä vaiheessa kerron mitä tapahtui, jotta kukaan ei luule sille olevan käynyt mitään. Donna muutti omistajansa perässä toiselle paikkakunnalle josta syystä luonnollisesti vuokrasopimus purettiin. Minä olin tietysti se, joka jäi nuolemaan näppejään. Pahalta se tuntui, mutta nyt olen jo hyväksynyt asian ja voin hymyillä. En valita, en todellakaan. Olen saanut kokea tamman kanssa aivan uskomattomia onnistumisen hetkiä, joiden saavuttamiseksi tosin on tapeltu ja kiukuteltu ja ryvetty pohjimmaisissa mudissa. Kaikki se, oli kuitenkin vaivan arvoista!
Ai nytkö sä sit pussaat? Aa yäk hei ku ja... no okei, kyl säkin oot kiva!
Hetkittäin tulee vielä mieleeni ajatus "Mitä jos... jos vielä kuitenkin saisin palata takaisin... mennä tallille ja nähdä tutut ruskeat silmät ja suuret höröttävät korvat karsinan ovella. Avata oven ja kapsahtaa rakkaan lämmintä kaulaa vasten" Niin, se olisi aivan ihanaa. Se vain kuitenkin on niin, että jos asioista ei osaa luopua ja päästää irti kun sen aika on, ei voi koskaan saada mitään tilallekaan. Positiivinen ajattelu kannattaa aina vaikeissakin tilanteissa, jos se vain suinkin on mahdollista!
Nytkö ois ne hyvästit? Nyyh, ei ! Okei, kiitti teille kaikillle jotka ootte jaksanu mun (ja Aksun) touhuja seurata, lupaattehan kattoo vähän sen perään ku mä en oo enää täällä sitä tekemässä. Lähetän sen kautta teille kaikille hevosenkenkiä tuomaan onnea elämässänne ja iiih, mahtuu mukaan pari hirnahdustakin. Nyt tää kuiteki lähtis tonne maailmalle, iiiiiihahaaa uudet kujeet - TÄÄLTÄ TULLAAN!
