Ja niin kaikki kaunis katoaa

Muutama lukija on kysellyt olemmeko edes enää hengissä, kun ei ole mitään kuulunut ihan ikuisuuteen. Välillä piti ihan oikeasti kyllä kysyä itseltä, ollaanko tässä oikeasti enää todellisuuden puolella. Kaikki tapahtui niin äkkiä, etten ehtinyt oikeasti kelkkaan mukaan. Mulla on ollut ihan uskomattomasti kaikkea tekemistä koulun kanssa, niin en ole ehtinyt tulla tämän blogin puolelle. Eipä mulle tänne enää olisikaan kuin yksi ainokainen postaus tehtävänä. Oon tahallaan vaan pitkittäny sitäkin koko ajana, koska se ahisti mua tosi paljon vielä joku aika sitten. Sanottakoon tässä nyt suoraan ennen kuin aloitan, että tästä tulee pitkä postaus: muistopostaus. Saatan tehdä vielä videon myöhemmin, kun on aikaa eli tää olisi ehkä sitten tokavika postaus. Tämä blogi jää kuitenkin nyt sitten tähän toistaiseksi. Ehkä palaan tänne muiden heppa-asioiden parissa, ehkä en. Jos mua haluaa jatkossa seurata lifestyle-puolella niin se onnistuu täällä! Okei nyt en enää pitkitä ja yritä pidätellä kyyneleitä. Te ansaitsette tietää ja mä haluan antaa vielä kerran kunniaa sille, jota rakastan eniten tässä maailmassa.

1. huhtikuuta, 2013  aloin vuokrata hevosta, jossa tiesin olevan tasolleni tosi paljon haastetta. Se ei luottanut alkuun yhtään, oli koko ajan vihainen ja äreä ja ratsastaessa oli kaikkea muuta kuin mukava. Muut tallilaiset varmasti katsoivat touhuani päätään pudistellen ja keskenään supisten kentänlaidalla "eikö toi osaa yhtään mitään?" En varmasti osannutkaan, en vielä tuntenut Arttua. Alku oli pelkkää taistelua ja olin onnellinen kun sain sen joskus 10 minuutiksi loppukevennyksiin rentoutumaan ja pyöristymään edes pikkuisen. 

Ajan kanssa me kehityttiin, parin kuukauden jälkeen kesäkuun alussa meno oli jo ihan toisenlaista. Arttu oli alkanut hyväksyä mut ja se tuli joskus jopa korvat hörössä tarhan portille vastaan. Kyllä se vielä kiukutteli ja esitti the bossia, eikä se piitannut juurikaan komenteluistani. Ratsastaessa se alkoi jo tuntumaan paremmalta ja rennommalta, mutta halutessaan vei mua kyllä kuin märkää rättiä. Välillä revittiin hiuksia, aika usein itseasiassa. En kuitenkaan lannistunut, vaan tunsin jo silloin että tässä hevosessa on sitä jotain mikä mua viehättää. Yrittänyttähän ei laiteta, right?

Kesäkuun aikana tapahtui sitä isointa luottamuksen kehitystä joka heijastui Artun käyttäytymiseen. Sen kiukuttelu väheni päivä päivältä ja asenne parantui. Ratsastaessa aloin ajoittain paremmin ja paremmin löytää nappulat, kuinka saisimme yhteisen sävelen soimaan. Olihan se vielä tosi puutteellista, mutta edistystä se oli jo selvästi. Loppukuusta omistajalta tulikin viesti joka teki mut hirmuhirmu iloiseksi.

1. heinäkuuta. 2013 mun kiukkunen pikkupoika oli nyt käytännössä mun oma, ylläpitoheppa. Muistan sen päivän, kun menin tallille. Olin niin onnellinen kun hain sen tarhasta, laitoin varusteet, ratsastin, purin varusteet, vein tarhaan... Se kaikki tunntui tosi paljon siistimmältä kun oikeesti mulla oli se oma hevonen nyt, oikeesti mun!! Heinäkuussa kehityttiin edelleen, alettiin hyppäämään enemmän ja maastoiltiinkin, ihan pieniä lenkkejä vaan. Luottamus kasvoi, ja Arttu alkoi hakea musta enemmän turvaa eri tilanteissa. Se muuttui koko ajan sosiaalisemmaksi. Mä olin niin onnellinen ja ylpeäkin siitä, etten ollut alussa heittänyt hanskoja naulaan vaan sinnikkäästi jaksanut tsempata!

Elokuussa alkoi koulu. Se oli paska homma. Jo pari viikkoa koulun alkamisen jälkeen mua alkoi ahdistaa se, että en ehtinyt tehdä juurikaan mitään. Kävin tallilla melkein joka päivä moikkaamassa poikaa ja se antoi mulle aina uutta puhtia jaksaa seuraavaan päivään kaikkien koulujuttujen kanssa ja muutenkin. Arttu lohdutti mua niin monesti antamalla itkeä kaulaansa vasten. Kehitystä tapahtui. Saavutuksia tuli. Luottamus oli jo sanoinkuvailematon. Meillä oli jotain sellaista, mitä ei pystynyt sanoin kuvailemaan. Tehtiin kahdestaan maastoreissuja, kun se ei ennen suostunut kenenkään muun kanssa kuulemma edes maastoon lähtemään yksin. Hypättiin Artun- ja munkin korkein koskaan hyppäämä este 105cm ja pojalla se oli korkein ratsastajan kanssa hypätty este. Sen kunto kohentui tosi vauhdilla ja koko ajan siitä tuli iloisempi ja hyvinvoivampi. Se tutki kaikkea mitä touhusin tallissa, ja jos se jäi karsinaan odottamaan kun lähdin pois niin takaisin saapuessa ja mut nähdessään se hirnui mulle karsinan kaltereiden takaa. Sellaiset hetket, kun heppa oikeasti tunnistaa sut omaksi ihmisekseen ei voi sanoin kuvailla. Me oltiin yhtä.

Syyskuun alussa jouduin menemään moneen otteeseen puhumaan koulussa meidän opinto-ohjaajan kanssa ja jouduin tosissaan miettimään vaihtoehtoja. Olin tosi, tosi väsynyt. Tallille oli hirmu vaikea lähteä. Onneksi oltiin muutettu elokuun alusta täysihoitopuolelle, niin ei tarvinnut ihan jokapäivä lähteä karsinasta paskaa lappaamaan. Vaikka aina sain uutta puhtia siitä, kun olin jaksanut tallille raahautua ja olin saanut pojan kanssa olla, en voinut enää työntää sitä ajatusta pois mikä oli päässäni pyörinyt jo jonkin aikaa. Mun oli pakko antaa mennä. Oma terveys alkoi kärsiä siitä ja olin niin stressaantunut, että melkein kukaan ei kestänyt mua. Sain koulussa ihan yhtäkkisiä itkukohtauksia kaiken stressin takia. Sain onneksi purettua sen tallilla Artun kanssa. Tajusin kuitenkin, etten ole enää hyvä hevosenomistaja. Laiminlöin Arttua kun ein aina yksinkertaisesti päässyt tallille ja se joutui olemaan kävelytyksellä ja pitämään vapaapäiviä. Sille kertyi ylimääräistä energiaa ja siitä tuli äreä. Kun taas seuraavan kerran menin monta päivää peräjälkeen ja liikutin sitä kunnolla siitä tuli heti positiivisempi. Tiesin, että nyt oli pakko tehdä se, koska tiesin etten pystynyt siihen enää.

Lokakuu... muistan kaiken tosi selvästi, varmasti ikuisesti. Hevosen omistaminen on tosi tosi raskasta mutta niinhän sitä sanotaankin Hevoseton on huoleton. Ymmärrän sen sanonnan nyt paremmin kuin koskaan. Vaikka yritin, yritin ihan tosissani niin mun elämäntilanne oli- ja olisi edelleenkin liian huono hevosen pitämiseen ja siitä huolehtimiseen. Mietin myös sitä mikä on parasta Artulle ja paras vaihtoehto oli antaa se pois. Tiedän, että Arttu pääsi hyviin käsiin uusille omistajille, ja sillä on siellä tuttuja heppakavereitakin. Mua vaan pelotti ihan hirveesti se, että jos se ei sopeutuisikaan. Ja uudet ihmiset, joihin se ei varmasti alussa luota. Muistan sen aamun, kun Arttua tultiin hakemaan ja olin tallilla tihrustanut jo silmät melkein kiinniturvonneiksi sen kaulaa vasten. Uusi omistaja yritti lastata sitä, mutta poika pisti liinat kiinni. Se vain vilkuili mua välillä ihan hädissään ikään kuin se olisi ajatellut "mamma APUA! ne vie mut, en tahdo mennä...!". 

Vein hepan talliin karsinaan. Ja uusi lastausyritys. Tälläkertaa mä sain kokeilla. Lähdin kävelemään rauhallisesti mutta määrätietoisesti koppia kohti ja heppa seurasi perässä. Just ennen koppia se kuitenkin pysähtyi. En alkanut vetämään sitä hulluna niinkuin nainen oli yrittänyt tehdä. Tiesin että Arttu panikoituisi siitä. Annoin sille hetken aikaa, maiskutin vähän ja juttelin sille rauhoittavasti. Askel, sitten toinen. Heppa oli traikussa mun kanssa. Näin että naista ärsytti se, kun tällainen ei koskaan hevosta aikaisemmin lastannut sai ensimmäisellä yrittämällä konin koppiin. Silitin hetken Artun silkkistä turpaa ja annoin sille pitkän jäähyväispusun. Se oli ihan rauhallinen kun seisoin siinä ja tuijotin sen ruskeita, kauniita isoja silmiä. Niistä paistoi luottamus ja sitten mä rikoin sen siinä hetkessä. Astuin ulos traikusta, ja sen jälkeen Arttu kävi riehumaan. Se hörisi ja oli tosi levoton. Koko traikku heilui, kun se potki seiniä. Auto käynnistyi. Renkaat pyörivät hitaasti ja sitten vähän nopeammin pois tallin pihasta. Trailerista kantautui vain mun rakkaani kimeä hörinä, jonka olin oppinut tunnistamaan. Jäähyväishirnahdus. Hyvää matkaa, kaikista rakkain. Arttu ♥

Se mitä meillä oli, oli ainutlaatuista. Joskus kaikkein vaikein päätös on oikein. Ikävä ei tuu koskaan hellittämään kokonaan. Rakastan sua ikuisesti! Kiitos kaikesta, mamman kulta ♥

He